Voisiko juuri näin olla hyvä?

Entä jos tämä kaikki onkin, jollain merkillisellä tavalla, parasta mitä olisi voinut tapahtua?

Entä jos tämä kaikki onkin, jollain merkillisellä tavalla, parasta mitä olisi voinut tapahtua?

Tyytyväisyyden harjoittaminen on ikiaikainen henkinen harjoitusmenetelmä. Joogafilosofiassa se kuuluu yama- ja niyama-harjoituksiin. Nämä harjoitukset ovat osa korkeinta kuningasjoogaa, raja-joogaa. Harjoitamme siinä sekä pidättäytymistä väärin tekemisestä että teemme meitä auttavia asioita.

Jatka lukemista ”Voisiko juuri näin olla hyvä?”
Seuraa meitä:

Meditoiminen – yllättävän mukavaa yhdessä

Kun meditoimme käännämme katseemme sisäänpäin, omaan kehoon, omaan hengitykseen. Kun aloitamme itseksemme meditoimisen teemme sitä useimmiten oman elämämme keskellä. Voi olla hyvinkin haastavaa raivata sille fyysinen tila, aika ja ennen kaikkea se rauha, jolloin muut tekemiset eivät ryntää äänekkäinä mieleemme.

Jännittävää on, että yhdessä näinkin yksityinen toiminta on huomattavasti helpompaa. Etenkin kun sille on varattu aika, luotu tila, jossa voit valita itsellesi sopivan asennon ja saat taitavaa, elävää ohjausta.

Meditoidessa karkaileva mielemme tarvitsee ohjausta, muistutusta siitä mitä olimmekaan tekemässä. Silloin kun mieli on stressaantunut, sillä on taipumus olla huolissaan ja muistutella meitä kaikesta siitä mitä on tärkeää huomioida. Juuri tästä syystä yksinkertainen keskittyminen vaikkapa kehon aistimiseen ei meinaa millään onnistua. Mieli kun herkästi kerran hengityksen aistittuaan sanoo, että johan tuo tunnistettiin, mitä siitä enää? Onpa tyhmä harjoitus.

Suuripäisiä olentoja

Juuri tämä on se iso vastus, joka meillä on meditointia aloittaessamme ylitettävä. Tälle kaikelle on historialliset syynsä. Olemme käyttäneet paljon mieltämme, kehittäneet sitä älykkääksi, taitavaksi ja paljon tietäväksi. Meillä on ikään kuin suhteettoman suuri pää.

Saatamme olla ajatuksissamme niin suuren osan päivästämme, että keholle, tunteille, merkityksellisyydelle tai läheisille jää hyvin vähän huomiota. Vähitellen yhteys itseemme, syvempään arvomaailmaamme ohenee niin, että se saattaa katketa kokonaan. Sitten vain joku aamu huomaamme, että emme kykene nousemaan sängystä koska selkä on niin kipeä tai emme kykenee löytämään ensimmäistäkään liikkeellepanevaa syytä ylösnousemiseen.

Olemme silloin, päissämme eläessämme, kadottaneet itsemme: kehomme viisauden, tunteidemme voiman, ymmärryksen siitä mikä meille on aidosti arvokasta, mikä toissijaista. Saatamme toimia ahkerasti, tuottaen paljon, mutta emme enää saa siitä energiaa. Suorittaminen, aivotutkijoiden nimeämä Default mode – taajuus on siitä salakavala, että sille mikään ei koskaan riitä. Kun älykäs mieli saa yhden asian tehtyä, se löytää neljä muuta asiaa, jotka pitäisi myös tehdä. To do -lista ei koskaan lyhene, se vain pitenee.

Palautuminen? Onko se jotain syötävää?

Mindfulness-meditointi on siitä nerokasta, että aivan yksinkertaisilla harjoituksilla vaikutamme autonomisen hermostomme toimintaan.  Sympaattinen hermostomme on aktiivinen, kaasu, jota aktivoimalla saamme itsemme liikkeelle. Hyvin tärkeä osa elämäämme. Voimmeko silti elää jalka vain kaasulla?

Ihan fysiologisestikin emme, sillä silloin kehomme, aivomme, me itse, elävinä olentoina emme silloin pääse palautumaan. Jalka koko ajan kaasulla menemme ennemmin tai myöhemmin tilttiin. Saattaa tulla hetki, jolloin osaamme edelleen lukea, mutta emme enää ymmärrä mitä tekstissä lukee. Osaamme täyttää pesukoneen, mutta emme muista kuinka ohjelma käynnistettiin.

Aivomme käyttäytyvät tarkoituksenmukaisesti, tärkeimpiä toimintojamme suojellen. Ne yksinkertaisesti pudottavat kaiken, mikä ei ole olennaista selviytymiselle, pois. Palautumisen tie on useimmiten hidas. Joudumme opettelemaan uudenlaisen tavan elää ja olla. Emme enää voikaan antaa kaikkea suorittamiselle, vaan meidän on yksinkertaisesti myös levättävä. Mutta kuinka levätä, kuinka palautua?

Kun mielemme on edelleen erinomaisen taitava keksimään kaikkea mitä pitäisi, mutta kun keho ja aivot eivät enää kykene, niin koemme herkästi olevamme tyhjän päällä. Meitä suojeleva lamaantuminen on lähellä.

Tätä alkaa näkyä yhä nuoremmissa, jo kouluikäisissä saati sitten meissä työikäisissä. Töissä projektit ja kehittämishankkeet saattavat vyöryä toinen toistensa päälle, seuraavat alkavat ennen kuin edelliset on saatu päätökseen. Samaan aikaan ohjelmistot vaihtuvat, koetamme tehdä töitä avokonttoreissa ja kalenteri on täynnä kokouksia. Riennämme asiasta toiseen. Olemme ennennäkemättömän kovilla kaikkien tavoitteidemme kanssa. Kun tähän lisää suorittavan mielen taipumuksen kriittisyyteen on mieliala joko ylettömän terävä arvostelun kohdistuessa ympärillä oleviin, maan hallitukseen tai todella alhaalla kun se kohdistuu meihin itseemme.  

Yhdessä isokin laiva kääntyy

Muutoksen tuottaminen on kuin koettaisi kääntää isoa laivaa. Taidot ja energia ei yksinkertaisesti riitä. Onneksi laivan kääntäminen yhdessä on mahdollista vaikka yksin emme siihen kykene.

Mindfulness 8 viikon MBSR & MBCT –kurssilla voi olla hyvin helpottavaa havaita, että muut näyttävät ja kuulostavat ihan tavallisilta, älykkäiltä ihmisiltä ja silti kullakin mieli kiristyy jollain omanlaisella, ei niin toivotulla tavalla. Ja päällepäin sitä ei todellakaan huomaa. Minun vääristymäni tai oireeni eivät ehkä sittenkään tarkoita, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ettäkö minun tilttini tai synkkyyteni onkin evoluution aikaansaamaa?

Kyllä. ihmiskehityksen 3,5 miljardin vuoden aikana selviytyjiä ovat olleet niitä, jotka ovat olleet varuillaan ja osanneet ennakoida uhkaavia tilanteita. Me kaikki olemme selviytyjien jälkeläisiä ja siksi meillä on vahva luontainen kyvykkyys, osaaminen tällä alueella. Osaamme kuvitella kaikenlaisia uhkia ja muistamme kaiken sen, mikä viimeksi meni pieleen.

”Mitä? Ohjaajani sanoikin, että vaihtamalla aivojeni taajuutta vaihdan sitä miten koen tätä todellisuutta? Ettäkö viemällä huomio kehoon ja aistimalla miltä hengitys tuntuu voin vaihtaa tätä taajuutta? Eikä tarvitse edes tapella ajatusten kanssa vaan vain huomata niiden ilmaantuminen ja sitten taas keskittyä vaikka siihen miltä vasemman jalan pohje tuntuu.

Kuulostaa tosi hömöltä, mutta kun koetin niin joo, olotila alkoikin jotenkin muuttua. Ihan jo ensimmäisenä iltana. Omituista. Ikään kuin keho olisi tukevammin olemassa, hiukan painavampi ja levollisempi. Hengityskin on nyt syvempää.

Eikä minua huolestuta huominenkaan enää niin paljoa. Onhan minulla kuitenkin kokonainen yö välissä ennen kuin minulle on edes mahdollista hoitaa se työlistan ensimmäinen asia.

Taidanpa meditoida uudestaan heti aamulla. Erjahan sanoi, että lyhyempikin meditaatio toimii. Tätä levollisuutta, tilan tuntua en halua enää kadottaa. Tuntuu että aamiainenkin maistuu jotenkin erilaiselta. Kahvikupin lämpö tuntuu käsissä enkä aiemmin huomannutkaan, että juusto maistuu näin tältä. Kirsikkatomaattikin tuntuu täyttävän maullaan koko suun.

Jessus, jos tämä kaikki tapahtuu jo nyt, taisi olla todella viisas päätös lähteä kurssille. Sitä paitsi oli jotenkin todella yllättävän luontevaa meditoida yhdessä. Vaikka yleensä jännitän muiden läsnäoloa, niin nyt kun teimme kehomeditaatiota selällämme maaten, olinkin huomaamattani niin rentona, että taisin mennä unen puolelle useammin kuin kerran.

Jep, ensi viikolla uudestaan. Onneksi näitä iltoja on yhteensä 8. Niin ja se jännä retriittipäivä myös. Jess.

Ai mikä kurssi? Tässä uusin. Kuulemma mahtuu vielä. ”

Rakkaudella

Erja Lahdenperä

Seuraa meitä:

Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja taikuutta

”Ennen sitoutumista ilmaantuu epäröintiä, mahdollisuus vetäytyä, aikaansaamattomuutta. Kaikkea aloittamista (ja luomista) koskee yksi perustavanlaatuinen totuus, jonka sivuuttaminen tappaa lukemattomia ideoita ja loistavia suunnitelmia: sillä hetkellä kun henkilö varauksetta sitoutuu, kaitselmus puuttuu peliin. Tapahtuu kaikenlaisia pieniä avuliaita sattumuksia, joita ei muuten olisi tapahtunut. Päätöstä seuraa kokonainen odottamattomien tapahtumien, kohtaamisten ja materiaalisen avun virta, josta ei olisi edes osannut unelmoida etukäteen. Olen oppinut kunnioittamaan yhtä Goethen [Johann Wolfgang von Goethe 1749-1832] kupleteista:

Mitä tahansa osaat tai haaveiletkin osaavasi, ryhdy siihen. Rohkeudessa on neroutta, voimaa ja taikaa.”

W.H. Murray, The Sottish Himalayan Expedition, 1951

Tietoinen läsnäolo, Mark Williams, Danny Penman, s.80, Basam Books

WAU

Kuulin tämän mietelmän kesäkuussa 2013 maatessani selälläni vanhan puutalon suuressa salissa meditaation jälkeen mindfulness -retriitissä. Kaikki minussa heräsi ja huomasin sanovani isoon ääneen WAU – hiljaa mielessäni.

Jäljitin myöhemmin tämän tekstin ja yksinkertaisesti päätin uskoa siihen. Kokeilin voisiko se olla totta. Nyt kuuden vuoden kokemuksella voin sanoa, että on se.

Ja mitä sitten tapahtui

Vaatii kyllä kestävyyttä mennä läpi jakson, jossa ei tiedä miten ihmeessä kaikki asettuu, millaisen muodon asia saa ja kuinka kauan prosessiin menee aikaa. Sumussa, jossa ei näe mitään eikä voi kuin käsikopelolta edetä varovasti pieni askel kerrallaan, ei ole helppoa olla luottavaisin mielin. Pimeässä törmää moniin esteisiin ja luulee jonkin olevan toisin kuin se on. Joutuu perääntymään ja kerta toisensa jälkeen luottamaan siihen, että se varsinainen päämäärä on jokaisen vähäisemmän epäonnistumisen arvoinen. Itselleni päämäärä oli niin tärkeä, että ei ole mitenkään häpeäksi vaikka kokonaan epäonnistuisin siihen pyrkiessäni. Pikemmin yrittämättä jättäminen jäisi vaivaamaan.

Jos tämän vaiheen kestää, ovat kaikki tiet avoinna.

Minun matkani

Itselleni silloinen kirkastuminen koski mindfulness-ohjaajana toimimista. Päätin aloittaa heti kun se oli mahdollista keräämään niitä 10.000 tuntia, jotka sanotaan minkä tahansa taidon mestarillisen osaaminen vaativan. Siksi päätin harjoitella niin paljon kuin mahdollista ja aloitin ryhmien ohjaamisen kotonani. Luovuin olohuoneessani henkilökohtaisista tavaroista, yksinkertaistin ja loin tilaa ihmisille tulla, istua mukavasti joko sohvalla tai meditaatiopallilla.

Tein paljon töitä myös ohjelmaa kootessani. Nauhoitin meditaatiot poikieni teknisellä avustuksella ja teetin ensimmäiset CD-levyt. Luonnollisesti loin sekä nettisivut että facebook-sivun silloiselle toiminimelleni.

Eteenpäin

Nyt vuonna 2019 olen ohjannut mielestäni vaativimman osuuden eli 8 viikkoa kestävän MBSR-kurssin n. 34 kertaa, pitänyt lukuisia lyhyitä ja pidempiä koulutuksia niin yksityisille tarvitsijoille kuin isoillekin organisaatioille.

Olen osallistunut myös ohjaajiksi kouluttautuvien kouluttamiseen, pitänyt lukuisia Hiljaisuuden päiviä ja viikonlopun mittaisia retriittejä yhdessä kollegani kansaa.

Palautteen perusteella osaan nyt ohjata meditaatioita ensikertalaisillekin niin, että he vilpittömästi kokevat meditoineensa. Ryhmässä vallitsevasta hiljaisuudesta voin myös päätellä, että tietoisuus on syventynyt meditaatioon ja silloin varon häiritsemästä sitä liialla ohjaamisella.

syvemmälle

Erityisen iloinen olen siitä, että olen voinut viedä mindfulnessia myös syvemmälle luomalla harjoitusiltoja edistyneemmille mietiskelijöille. Mindfulness kun kauneimmillaan luo niin turvallisen tilan, että siinä voi käsitellä myös niitä elämänsä hankalampia tuntemuksia, niitä jotka eivät katoa minnekään vaikka kuinka tekisimme sijaistoimintoja vaan ponnahtavat esiin aika ajoin, usein odottamatta ja niin kyllästyttävän tutun oloisesti, hallitsemattomasti, ikävästi.  

Tie ei suinkaan ole vielä kuljettu, mutta näin jälkikäteen voin todeta, että tuo WAU on kantanut tänne asti. Ei helposti, mutta tuoden sellaiseen asiantuntemukseen ja osaamiseen, johon en mitenkään olisi osannut kuvitella itseäni vielä kuusi vuotta sitten.

Parasta on, että monesti olen tehnyt valintoja sydän edellä. Sisäinen talouspäällikköni on kyllä huomautellut, mutta silti sydämellä tehdyt ratkaisut ovat kantaneet. Ehkä tosissaan oleminen on välittynyt ohjauksessanikin ja ajan kanssa ihan ne fyysisetkin sydämet mm. rytmihäiriöineen ovat parantuneet yhdessä mindfulnessia harjoittaessamme.

Mikä sytyttää sinut?

Jos Goethen sanat toimivat minun kohdallani niin olen täysin vakuuttunut, että ne toimivat myös sinulla.

Jos voisit luottaa siihen, että mitä tahansa päätätkin, tulet siinä onnistumaan, niin mitä se sinulle olisi? Mikä olisi niin arvokasta, että se saisi sinussa kaiken liikkeelle? Se jokin, joka sytyttää sisäisen valosi, parhaimman sinussa? Saa kehosi lämpenemään, energisoi, innostaa ottamaan selvää. Mitä se on?

J. Krishnamurti on sanonut, että vastaaminen ei ole aina tärkeintä. Sen sijaan eläminen arvokkaan kysymyksen kanssa on. Hän myös sanoi, että kysymyksen kanssa eläessä vastaus paljastaa itse itsensä, se yksinkertaisesti selkeytyy ja näet vastauksesi vailla epäilyksiä.

Silloin on sinun aikasi liikahtaa. Ja Sallimus liikkuu myös.

Sinulle, kanssakulkijani, rakkaudella

Erja

J. Krishnamurti oli yksi aikamme suurimmista ajattelijoista, filosofeista ja mystikoista. Minulle hän edustaa mindfulnessia syvimmillään, jo ennen kuin koko mindfulness-käsitettä oli edes olemassa.

Seuraa meitä:

Mindfulness on meta-taito

Metatieto tarkoittaa tietoa tiedosta. Metataito on taitoa, jolla muut taidot otetaan käyttöön.

Tehdessäni valintoja olen suuntautunut kohti sellaista taitoa ja tietoa, joka auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia, sitä miten omani ja meidän kaikkien mieli toimii.

Olen kaivannut tietoa ja taitoa, joka on hyödynnettävissä kaikenlaisissa käytännöllisissä, emotionaalisissa ja älyllisissä tilanteissa. Tietoa ja taitoa, johon ei tarvita muita apuvälineitä kuin oma “aistimiskykyinen laitteistoni”, herkkä kehoni, nopea ja taitava mieleni, tunteideni muuntuva kirjo ja sydämeni, jonka aistimukset tuntuvat ensisijaisesti rintakehässä.

Paluu kotiin

Moderniin mindfulnessiin tutustuin kun etsiessäni tukea valmentajan ammattitaitooni. Opiskellessani sitä huomasinkin riemukseni tulleeni kotiin. Oma n. 40-vuotinen mietiskelytausta, lukuisten yritysten ja erehdysten polku oli ollutkin hyvää pohjatyötä, kykyä olla hyväksyvästi läsnä todellisuudelle juuri sellaisena kuin se on. Ja niin moni asia, jotka olin aikoinaan oivaltanut ja opettanut pojillenikin, löytyi nyt mindfulness-kirjallisuudesta.

Ahh, kerrankin alue, jossa luontaisesta ihmettelevästä ja pohdiskelevasta puolestani oli enemmän hyötyä kuin haittaa.

Olen ollut aina utelias siitä, kuinka me hahmotamme tätä maailmaa, tätä, jota yhteiseksi kutsumme. Välillä olen ihan huvikseni, hyvän mielikuvitukseni avulla kokeillut kuvitella kunkin henkilökohtaista sisäistä “elokuvaa”, koettaa nähdä maailmaa sellaisena kuin hän sen näkee ja kokee. Katsellessani näitä kuviteltuja ”youtubevideoita” olen joskus ihmetellyt mihin perustuu se, että käyttäydymme ikään kuin jakaisimme saman todellisuuden, sillä niin erilaiset voivat olla eri ihmisten kokemukset täsmälleen samasta tilanteesta.

Voiko edes olla sellaista todellisuutta, jonka me kaikki voimme jakaa, maaperää, jolla voimme tukevasti seisoa? Tarut kertovat, että sellainenkin lopulta löytyy. Toiset kutsuvat sitä valaistumiseksi.

Päädyin näin ”ei-valaistuneena”, että en voi päättää ensimmäistäkään asiaa toisten puolesta, mutta sen sijaan voin valita oman intentioni. Että voin pyrkiä kohti sellaista todellisuutta, jolla itse kykenen seisomaan mahdollisimman tukevasti, mieluiten vielä kaikenlaisissa tilanteissa. Siksi omakohtainen havainnointi nousi tärkeälle sijalle, jotta en olisi vain toisten kertomien tarinoiden varassa.

Hyvä mielikuvitus vie – enkä huomaa aina edes vikistä

Pohdin joskus nuorempana hakeutumista elokuva-ohjaajaksi havaittuani taipumukseni luoda sisäisiä elokuvia. Luovuin ajatuksesta, silti visualistinia erilaiset mielikuvien luomistekniikat ovat olleet minulle sekä helppoja että mukaansatempaavia.

Mutta. Ja tämä on iso mutta. Mistä voin tietää onko se mitä visualisoin totta ja toimivaa? Vai alanko oleskella entistä vahvemmin itse luomassani maailmassa? Osaan siis visualisoinnin ja kykenen myös hyödyntämään sitä asioita toteuttaessani, mutta kaipaan myös vahvasti todellisuutta juuri sellaisena kuin se on, olkoon se kuinka miellyttävää tai epämiellyttävää tahansa. Tarvitsen tukevan maaperän, jolla seisoa, jotakin sellaista jonka varassa voin toimia ja elää, jotakin johon voin luottaa.

Minulle todellisuus ei ole pelkästään materiaalinen maailma, sillä tunnen mm. tunne-energiaa, omaani ja toisten. Omaan myös kohtuullisen hyvin toimivan intuition ja siksi tiedän välillä asioita osaamatta sanoa mistä tiedän. Herään esim. tiedon kanssa, että päivän tapaaminen ei toteudu ja pian saankin viestin siitä, että toisen täytyy peruuttaa suunniteltu tapaamisemme. Etenkin silloin kun ihmisten välinen suhde on hyväntahtoinen olen huomannut, että tieto kulkee myös sanoitta ja välineittä.

Onneksi minulla on myös luontainen uteliaisuus tarkistaa ja kyseenalaistaa myös sitä tietoa, jota kokemuksellisesti pidän totena. Se auttaa todentamaan sitä mikä toimii ja mikä ei toimi. Ja vanhan sanonnan mukaan totta on se, mikä toimii.

Tasapainoilu on sekä havainnointia että suunnan pitämistä

Meillä on paljon asioita, joita emme voi todentaa millään tavalla. Opimme ehkä jostain, että kannattaa olla rehellinen. Vasta kokemus kertoo kuinka kannattavaa se on. Itselleni rehellisyyteen pyrkimisessä oli tärkeintä oppia kertomaan epämiellyttävyydet sellaisessa muodossa, että ne eivät loukkaa. Vasta se mahdollisti minulle rehellisyyden. Harvemmat asiat elämässä ovat aivan suoraviivaisia, aina kannatettavia, aina hyviä tai aina huonoja. Jotta kokonaisuus voisi mahdollisimman hyvin, tarvitaan kykyä aistia tasapainoa. Se on on yhtälailla kykyä aistia ympärisöä, asioita, jotka ovat meneillään parhaillaan että sitä mikä milloinkin on itselleen tärkeää, jopa olennaista. Toisinaan voileipä tai 5 minuutin tauko voi olla tärkeämpi kuin päivän tehtävälista tai lupauksensa pitäminen.

Tasapaino ei ole pysyvä tila vaan muuttuu koko ajan. Kun on tulossa kipeäksi se mikä on olennaista on eri asia kuin silloin kun on nukkunut hyvin yönsä ja on vasta työpäivänsä alussa.

Tasapainoilu muistuttaa viisautta, jossa kokonaisuus otetaan huomioon. Tasapainoilu muistuttaa myös rakkautta, jossa toiminta pitää huolta sekä yksilön tarpeesta että siitä kokonaisuudesta, jossa toimimme. 

Määrätietoinen lempeys

Ilman yksityiskohtien sekä kokonaisuuden havainnointia ei synny todellisuuden mukaista kuvaa tilanteesta. Esimerkiksi etukäteen asetettu kriittisyys suuntaa huomiota niin, että mieli hakee ensisijaisesti lisää todistuaineistoa, tukea mielipiteelleen, että jokin sinussa, minussa tai viimeistään hallituksessa on pielessä. Vasta myötätuntoinen suhtautuminen niihinkin havaintoihin, jotka valottavat meissä ja olosuhteissa olevia varjopuolia, epätäydellisyyksiä antavat meille mahdollisuuden havainnoida asioita sellaisina kuin ne ovat, avaavat mieltä näkemään enemmän tai katsomaan uusin silmin. Tosiasioiden hyväksyminen sellaisina kuin ne juuri nyt ovat, avartaa mieltä sekä lyhyellä että pidemmällä aikajänteellä. Lempeys vajavaisuuksiamme kohtaan auttaa ottamaan vastaan, olemaan torjumatta ikäviäkin huomioita. Lempeys auttaa pääsemään nopeammin tasapainoon, ja silloin meidän on huomattavasti helpompi toteuttaa kaikki se korjaava toiminta, jonka voimme ja haluamme siinä tilanteessa tehdä.

Lempeys nojaa siihen, että emme ole täydellisiä eikä meidän edes tarvitse olla yrittää olla. Kaikki me, jotka olemme koettaneet olla täydellisiä tiedämme kuinka mahdotonta on olla täydellisiä kaikessa. Voimme silti olla ainutlaatuisia ja jopa erityisen lahjakkaita juuri sellaisina kuin olemme. Oman epätäydellisyytensä hyväksyminen auttaa sekä näkemään että hyväksymään muidenkin epätäydellisyyden. Silloin meidän on helppoa myös kommunikoida, todeta ääneen erilaisia tilanteita. Silloin voimme perheenä tai työyhteisönä täydentää toisiamme ja myös hyödyntää toistemme erityisominaisuuksista.

Mindfulnessin 3 ominaisuutta

Mindfulness erilaisine harjoituksineen on minulle kaikkia näitä kolmea:

  • Tarkkaa havainnointia, jossa kykenee näkemään sekä yksityiskohdan että suurentamaan näkökenttänsä kattamaan koko sen kokonaisuuden, jonka osa myös havannoitsija itse on.
  • Kykyä säilyttää tasapaino alati muuttuvassa kokonaisuudessa.
  • Määrätietoista lempeyttä, joka huomaa ja mukautuu hetken vaikeuksiin ja juuri tämän mukautumisen ansiosta pitämään samalla omien arvojensa mukaisen suunnan.

Erja Lahdenperä

Mindfulness-ohjaaja CFM®, vuorovaikutuskouluttaja

 
Seuraa meitä: