Ystävystymistä todellisuuden kanssa

Tohtorikoulutettava uskontotieteilijä Ville Husgafvel totesi väitöstutkimuksessaan, että on 3 myyttiä, jotka eivät pidä paikkaansa. Omakin kokemukseni vahvistaa nämä myytit vain myyteiksi. Katso Tiedekulman video , 13,5 min.

Ville Husgafvelin mukaan mindfulnessin ohjaaminen perustuu aina joihinkin ohjaajan omiin peruskäsityksiin ja ihmiskuvaan. Ne vaikuttavat ohjaukseen. Siksi niihin kannattaa tutustua ennen ko. ohjaajan kurssille tai koulutukseen tulemista.

Jäin pohtimaan omia peruskäsityksiäni ja ajattelin tehdä niitä näkyväksi, jotta kurssilaiseni tietäisivät olenko heille sopiva ohjaaja.

muodostamme kaikki yhdessä kokonaisuuden

Konkreettisesti tämä näkyy ja tuntuu mm. silloin kun meditoimme yhdessä. Moni raportoi, että meditointi on intensiivisempää yhdessä tehtynä verrattuna itsekseen meditoimiseen.

Me olemme toistemme varassa enemmän kuin usein huomaammekaan. Se tulee erityisen hyvin näkyväksi kun meille tapahtuu jotain onnetonta, murramme kätemme tai menetämme jotain merkityksellistä kuten työpaikkamme, asuntomme tai puolisomme. Silloin usein ymmärrämme, että olemme monessa asiassa sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti toistemme käsivarsilla. Näin viimeistään silloin kun vanhenemme ja muutumme yhä hauraammiksi.

Siksi hyväntahtoisuus, myös niitä kohtaan, jotka valitsevat hiukan toisin kuin me itse, on se perusta, johon parhaimmillaan voimme luottaa. Onnekkaita olemme kun meillä on hyväntahtoisia ihmisiä ympärillämme. Toisinaan yksikin on riittävästi.

Me kaikki voimme harjoitella hyväntahtoisuutta, säteillä sitä muille silloin kun olemme vielä voimissamme. Näin hyvä pääsee kiertämään.

Vetovoimainen hyväntahtoisuus

Havaintoni on, että hyväntahtoisuus vetää puoleensa niitä ihmisiä, joissa on samankaltaisuutta tai alttiutta samankaltaisuuteen.

Hyväntahtoiset ihmiset yhdessä ovat voimakkaampia ja neuvokkaampia kuin erikseen. Tämä on totta sekä pienessä että suuressa mittakaavassa, työpaikoilla ja kaikissa yhteisöissä, myös globaalissa maailmassa.

Hyvän tahdon ilmapiirissä tosiasioihin nojaava informaatio kulkee nopeasti, myös huonot uutiset. Huonosti olevat asiat ovat kuin haava kehossa. Haava kehossa saa valkosolut aktivoitumaan ja ne ilmaantuvat suojaamaan haavaa. Hyväntahtoisessa yhteisössä aina joku liikahtaa huolehtimaan haavoittuneista jäsenistään.

Kaikkiin asioihin ei voi vaikuttaa. Sairaus on sairautta ja syöpäänkin voi kuolla, mutta se miten siihen suhtaudumme vaikuttaa kärsimyksen määrään. Kun ympäristö tukee lepäämistämme tai vaikkapa suremistamme väistämättömän edessä, kärsimys vähenee. Silloin kykenemme keskellä suruammekin iloitsemaan siitä mitä meillä on tai oli, oli se sitten täydesti eletty elämä, hoitajan ystävällinen kosketus tai ikkunasta tulviva valo.

Se, joka on ollut kiperässä paikassa tietää millaista se on. Se, joka on silloin saanut osakseen hyväntahtoisuutta, on altis itsekin toimimaan vastaavasti.

Kukaan meistä ei ole paha, eroja on vain taitavuudessa

Tämän käsityksen opin buddhalaisilta. Tämä näkökulma erosi niin suuresti kultturissamme vallitsevasta synkeästä ihmiskuvasta, että se hetkeksi lähes pysäytti minut. Väite, että meistä kaikista löytyy se pohja, jossa hyväntahtoisuus on luonnollinen pohjavire ja että se, mitä teemme huonosti johtuukin taitamattomuudesta, ei pahasta tahdosta tai huonoudesta, ansaitsi huolellisen tutkimisen. Olin pitkään koettanut tehdä parhaani, mutta asiat eivät vain tuntuneet kohentuvan. Tai kohentuivat ne ulkoisesti, mutta sisäinen arvostukseni oli yhtä heikko kuin ennenkin ja ahdistus sen myötä kangistavaa, ajoittain jopa lamaannuttavaa. Koin olevani jotenkin perinpohjaisesti huono, epäonnistunut, erityisesti siksi, että olin niin kauan yrittänyt, vähintään 15 vuotta, onnistumatta. Minun täytyi olla siis todella tyhmä.

Se, että minussakin on se hyvä, jopa rakastava pohja, oli niin radikaali näkökulma, että hetki meni sitä sulatellessa. Hetki meni myös siinä, kun otin sen toimintani pohjaksi, työhypoteesiksi.

Jos se, että epäonnistuin jossain ei johtunutkaan tyhmyydestäni, itsekkyydestäni tai laiskuudesta vaan vain ja ainoastaan taitamattomuudestani, niin silloinhan ei tarvinnut tehdä muuta kuin kehittää taitoa, vaikka kuinka pieni askel kerrallaan. Ah – miten erilainen näkökulma!

Totta on se mikä toimii

Tästä oivalluksesta on nyt yli 15 vuotta. Olen soveltanut sitä itseeni ja olen esittänyt sitä koulutuksissani. Havaintojeni mukaan se toimii!

Olen oppinut luottamaan jo nuoruudessani omaksumaani väitteeseen, että totta on se mikä toimii. Elämä on näköjään myös joustava siinä mielessä, että se sallii kokeilemisen. Tulos kertoo kyllä onko lähtöolettamus totta vai tarua.

Toinen havaintoni ja valintani, on että kun en voi tietää lopullisesti mikä toimii ja mikä ei, niin minun kannattaa valita kokeiluuni sellainen vaihtoehto, jonka mukaan toimiminen tekee elämästäni mielenkiintoisempaa, myönteisempää. Lopusta kun ei koskaan voi olla kovin varma. Ehkä kuolemme saappaat jalassa ja katoamme tyhjyyteen. Itse valitsen sen, että voin kokea ainakin rohjenneeni kokeilla, elää todeksi sitä mihin uskon, että olen tehnyt sen, mikä minulle oli mahdollista. Testattua, elettyä elämää harva katuu, elämätöntä aika moni.

Kokemus on toista maata

Kun oivallat jonkin uuden näkökulman, se on kuin astuisit uudenlaiseen maailmaan. Osa aiemmista lainalaisuuksista toimii, osa taas on kokonaan toisin.

Olen tehnyt muutaman ns. tiikerihypyn elämässäni eli uskomukseni ovat radikaalisti muuttuneet. Yksi perusoivallukseni oli, että tieto ei juurikaan muuta meitä. Sen sijaan yksikin kokemus saattaa muuttaa lähes kaiken. Tämän näkemyksen myötä lakkasin “opettamasta”. Sen sijaan keskityin kokemuksen edesauttamiseen, kannustin kokeilemaan ja testaamaan itse.

Koin silloin astuvani kokonaan uuteen maailmaan. Tämä prosessi kesti 2-3 kuukautta ja koin kulkevani risaisella riippusillalla syvän rotkon yli. Korkeapaikan kammoisena pitelin lujasti köysikaiteista, etenkin kun välillä kohdalle osui aukkokohta ja huomasin vain tuijottavani alas rotkoon. Vatsanpohjassani väänsi, ihan konkreettisesti. Sinä kesänä jopa pyörän satulaan nouseminen huimasi.

Kuljin kuitenkin eteenpäin kohti uutta, tuntematonta askel askeleelta. 2-3 kk:n kuluttua huomasin olevani lopulta uudessa maastossa, nyt jo tukevasti maata jalkojen alla. Seutu oli kuitenkin niin uudenlainen, että kesti 2-3 vuotta oppia kuinka tämä maailma toimii. Luulen kyllä, että oppiminen on edelleen käynnissä.

Kypsymistä tapahtuu silloinkin kun sitä ei huomaa. Siten äkkinäisiltä näyttävät isot ulkoiset muutoksetkin ovat mahdollisia. Havaintojeni mukaan eheytyminen perustuu siihen, että luottamus omaan oivaltamis- ja soveltamiskykyyn vahvistuu, että kokee olevansa edes jossain määrin rakastettava ja jopa ihana sellaisena kuin on. Että hyväksyntää ei tarvitsekaan hakea ympäristöstä vaan itseltään, sisältään.

Mitään ei tarvitse muuttaa – taajuuden muuntuminen riittää

Paradoksaalisesti löytäessään sen luontaisen, meissä jokaisessa olevan hyväntahtoisen pohjan, itsensä ja muiden rakastamisessa ei olekaan mitään ongelmaa. Kaikki on hyvin juuri niin kuin on.

Usein ohjattuani yhteistä meditointia* kehollinen olotilani muuttuu. Olen ikään kuin tukevammin olemassa, juuret maassa. Rintakehän alueella on lämmin ja avara olotila. Tuntuu kuin olisi rakastunut vaikka sillä hetkellä ei olisikaan ketään erityistä elämässä. Sellaisina hetkinä voin todentaa väittämää, että kun aivojemme taajuus muuttuu levollisemmaksi niin luontainen tapamme ajatella ja kokea asioita on toisenlainen. Alpha-taajuudesta (mm. meditaatio alkaa) voi siirtyä theta-taajuuteen (mm. yhteyttä tunteva, aktivoitunut tunneäly).

*Mindfulness & Heartfulness tuki-ilta kokeneemmille meditoijille.

*Mindfulness 8 viikon MBSR & MBCT -kurssi

Ystävystymistä todellisuuden kanssa

Meidän ei tarvitsekaan muuttaa itseämme. Riittää, että autamme itseämme vaihtamaan taajuutta. Aivojensa sähkökäyrän muuntamiseen on yksinkertaisia harjoituksia. Näitä harjoituksia kutsutaan mindfulnessiksi, syväksi hereillä olemiseksi.

Patanjalin joogasutrissa kerrotaan, että tie valaistumiseen aloitetaan kyvyllä havainnoida (ns. erottamiskyky) sekä kyvyllä päästää irti. Tie myös päätetään kyvyllä havaita sekä kyvykkyydellä päästää irti.

Tästä mindfulnessissa on kyse. Kyvystä tehdä havaintoja ja kyvystä päästää irti vanhasta – jotta voisi jälleen avautua havinnoimaan. Minulle se on ystävystymistä todellisuuden kanssa hetki hetkeltä, uudestaan ja uudestaan, juuri sellaisena kuin se sillä kertaa havaintokyvylleni näyttäytyy.

Mindfulness-ohjaaja Erja Lahdenperä

Meditoiminen – yllättävän mukavaa yhdessä

Kun meditoimme käännämme katseemme sisäänpäin, omaan kehoon, omaan hengitykseen. Kun aloitamme itseksemme meditoimisen teemme sitä useimmiten oman elämämme keskellä. Voi olla hyvinkin haastavaa raivata sille fyysinen tila, aika ja ennen kaikkea se rauha, jolloin muut tekemiset eivät ryntää äänekkäinä mieleemme.

Jännittävää on, että yhdessä näinkin yksityinen toiminta on huomattavasti helpompaa. Etenkin kun sille on varattu aika, luotu tila, jossa voit valita itsellesi sopivan asennon ja saat taitavaa, elävää ohjausta.

Meditoidessa karkaileva mielemme tarvitsee ohjausta, muistutusta siitä mitä olimmekaan tekemässä. Silloin kun mieli on stressaantunut, sillä on taipumus olla huolissaan ja muistutella meitä kaikesta siitä mitä on tärkeää huomioida. Juuri tästä syystä yksinkertainen keskittyminen vaikkapa kehon aistimiseen ei meinaa millään onnistua. Mieli kun herkästi kerran hengityksen aistittuaan sanoo, että johan tuo tunnistettiin, mitä siitä enää? Onpa tyhmä harjoitus.

Suuripäisiä olentoja

Juuri tämä on se iso vastus, joka meillä on meditointia aloittaessamme ylitettävä. Tälle kaikelle on historialliset syynsä. Olemme käyttäneet paljon mieltämme, kehittäneet sitä älykkääksi, taitavaksi ja paljon tietäväksi. Meillä on ikään kuin suhteettoman suuri pää.

Saatamme olla ajatuksissamme niin suuren osan päivästämme, että keholle, tunteille, merkityksellisyydelle tai läheisille jää hyvin vähän huomiota. Vähitellen yhteys itseemme, syvempään arvomaailmaamme ohenee niin, että se saattaa katketa kokonaan. Sitten vain joku aamu huomaamme, että emme kykene nousemaan sängystä koska selkä on niin kipeä tai emme kykenee löytämään ensimmäistäkään liikkeellepanevaa syytä ylösnousemiseen.

Olemme silloin, päissämme eläessämme, kadottaneet itsemme: kehomme viisauden, tunteidemme voiman, ymmärryksen siitä mikä meille on aidosti arvokasta, mikä toissijaista. Saatamme toimia ahkerasti, tuottaen paljon, mutta emme enää saa siitä energiaa. Suorittaminen, aivotutkijoiden nimeämä Default mode – taajuus on siitä salakavala, että sille mikään ei koskaan riitä. Kun älykäs mieli saa yhden asian tehtyä, se löytää neljä muuta asiaa, jotka pitäisi myös tehdä. To do -lista ei koskaan lyhene, se vain pitenee.

Palautuminen? Onko se jotain syötävää?

Mindfulness-meditointi on siitä nerokasta, että aivan yksinkertaisilla harjoituksilla vaikutamme autonomisen hermostomme toimintaan.  Sympaattinen hermostomme on aktiivinen, kaasu, jota aktivoimalla saamme itsemme liikkeelle. Hyvin tärkeä osa elämäämme. Voimmeko silti elää jalka vain kaasulla?

Ihan fysiologisestikin emme, sillä silloin kehomme, aivomme, me itse, elävinä olentoina emme silloin pääse palautumaan. Jalka koko ajan kaasulla menemme ennemmin tai myöhemmin tilttiin. Saattaa tulla hetki, jolloin osaamme edelleen lukea, mutta emme enää ymmärrä mitä tekstissä lukee. Osaamme täyttää pesukoneen, mutta emme muista kuinka ohjelma käynnistettiin.

Aivomme käyttäytyvät tarkoituksenmukaisesti, tärkeimpiä toimintojamme suojellen. Ne yksinkertaisesti pudottavat kaiken, mikä ei ole olennaista selviytymiselle, pois. Palautumisen tie on useimmiten hidas. Joudumme opettelemaan uudenlaisen tavan elää ja olla. Emme enää voikaan antaa kaikkea suorittamiselle, vaan meidän on yksinkertaisesti myös levättävä. Mutta kuinka levätä, kuinka palautua?

Kun mielemme on edelleen erinomaisen taitava keksimään kaikkea mitä pitäisi, mutta kun keho ja aivot eivät enää kykene, niin koemme herkästi olevamme tyhjän päällä. Meitä suojeleva lamaantuminen on lähellä.

Tätä alkaa näkyä yhä nuoremmissa, jo kouluikäisissä saati sitten meissä työikäisissä. Töissä projektit ja kehittämishankkeet saattavat vyöryä toinen toistensa päälle, seuraavat alkavat ennen kuin edelliset on saatu päätökseen. Samaan aikaan ohjelmistot vaihtuvat, koetamme tehdä töitä avokonttoreissa ja kalenteri on täynnä kokouksia. Riennämme asiasta toiseen. Olemme ennennäkemättömän kovilla kaikkien tavoitteidemme kanssa. Kun tähän lisää suorittavan mielen taipumuksen kriittisyyteen on mieliala joko ylettömän terävä arvostelun kohdistuessa ympärillä oleviin, maan hallitukseen tai todella alhaalla kun se kohdistuu meihin itseemme.  

Yhdessä isokin laiva kääntyy

Muutoksen tuottaminen on kuin koettaisi kääntää isoa laivaa. Taidot ja energia ei yksinkertaisesti riitä. Onneksi laivan kääntäminen yhdessä on mahdollista vaikka yksin emme siihen kykene.

Mindfulness 8 viikon MBSR & MBCT –kurssilla voi olla hyvin helpottavaa havaita, että muut näyttävät ja kuulostavat ihan tavallisilta, älykkäiltä ihmisiltä ja silti kullakin mieli kiristyy jollain omanlaisella, ei niin toivotulla tavalla. Ja päällepäin sitä ei todellakaan huomaa. Minun vääristymäni tai oireeni eivät ehkä sittenkään tarkoita, että minussa on jotain perustavanlaatuista vikaa.

Ettäkö minun tilttini tai synkkyyteni onkin evoluution aikaansaamaa?

Kyllä. ihmiskehityksen 3,5 miljardin vuoden aikana selviytyjiä ovat olleet niitä, jotka ovat olleet varuillaan ja osanneet ennakoida uhkaavia tilanteita. Me kaikki olemme selviytyjien jälkeläisiä ja siksi meillä on vahva luontainen kyvykkyys, osaaminen tällä alueella. Osaamme kuvitella kaikenlaisia uhkia ja muistamme kaiken sen, mikä viimeksi meni pieleen.

”Mitä? Ohjaajani sanoikin, että vaihtamalla aivojeni taajuutta vaihdan sitä miten koen tätä todellisuutta? Ettäkö viemällä huomio kehoon ja aistimalla miltä hengitys tuntuu voin vaihtaa tätä taajuutta? Eikä tarvitse edes tapella ajatusten kanssa vaan vain huomata niiden ilmaantuminen ja sitten taas keskittyä vaikka siihen miltä vasemman jalan pohje tuntuu.

Kuulostaa tosi hömöltä, mutta kun koetin niin joo, olotila alkoikin jotenkin muuttua. Ihan jo ensimmäisenä iltana. Omituista. Ikään kuin keho olisi tukevammin olemassa, hiukan painavampi ja levollisempi. Hengityskin on nyt syvempää.

Eikä minua huolestuta huominenkaan enää niin paljoa. Onhan minulla kuitenkin kokonainen yö välissä ennen kuin minulle on edes mahdollista hoitaa se työlistan ensimmäinen asia.

Taidanpa meditoida uudestaan heti aamulla. Erjahan sanoi, että lyhyempikin meditaatio toimii. Tätä levollisuutta, tilan tuntua en halua enää kadottaa. Tuntuu että aamiainenkin maistuu jotenkin erilaiselta. Kahvikupin lämpö tuntuu käsissä enkä aiemmin huomannutkaan, että juusto maistuu näin tältä. Kirsikkatomaattikin tuntuu täyttävän maullaan koko suun.

Jessus, jos tämä kaikki tapahtuu jo nyt, taisi olla todella viisas päätös lähteä kurssille. Sitä paitsi oli jotenkin todella yllättävän luontevaa meditoida yhdessä. Vaikka yleensä jännitän muiden läsnäoloa, niin nyt kun teimme kehomeditaatiota selällämme maaten, olinkin huomaamattani niin rentona, että taisin mennä unen puolelle useammin kuin kerran.

Jep, ensi viikolla uudestaan. Onneksi näitä iltoja on yhteensä 8. Niin ja se jännä retriittipäivä myös. Jess.

Ai mikä kurssi? Tässä uusin. Kuulemma mahtuu vielä. ”

Rakkaudella

Erja Lahdenperä