Kissavideo ja muita kriteerejä ohjaajansa löytämiseen

Turvallisuus, luottamus, lempeä määrätietoisuus, vapaus oivaltaa

Salaisuus

Mindfulnessin ohjaajamisessa on yksi asia, joka on kaikkein tärkeintä: ohjaaja ohjaa omasta meditaatiostaan käsin. 

Se on tutkimustenkin mukaan se ainoa tapa, jolla meditaatio lähtee toimimaan kuulijalla. Tunnistamme todella nopeasti lajitoveriemme autenttisuuden.  Jos ohjaaja pyytää sinua asettumaan kehoosi tuntuuko, että hän itse on juurtunut tukevasti omaansa? Esimerkiksi kehomeditaatiota ohjataan siten, että ohjaaja itsekin on samassa kohdassa omassa kehossaan vaikka sitten seisoisi mikrofonin kanssa suuren yleisön edessä. Kyky olla kotonaan ohjaamassaan meditaatiossa on mindfulness-ohjaamisen peruskallio.

Tarkista siis ensimmäiseksi onko ohjaaja sinulle autenttisen, aidon ja vilpittömän oloinen. Yksi ohjaaja voi sopia yhdelle, toinen toiselle.

Turvallisuus

Meillä on kaikenlaisia päiviä. Välillä olemme nukkuneet hyvin, olemme iloisia ja energisiä ja isommat päätökset on tehty. Silloin meditaatiokin on täysin erilainen verrattuna päivään, jolloin olemme nukkuneet huonosti, keskellä raastavaa päätöksien tekemistä. Ehkä olemme sinä päivänä takelelleet niin isommissa kuin suuremmissakin tekemisisämme. Antaako ohjaajasi sinulle tilaa olla juuri sellainen kuin olet silloinkin kun sinulla on erityisen hankalaa ja myös silloin kun sinulla on jokseenkin autas olotila?

Hankaluuksien kohtaaminen on tärkeä, jopa keskeinen osa, mindfulness-harjoitusta. Emme me meditointia tarvitse silloin kun kaikki on hyvin. Sen sijaan tarvitsemme todellakin kaiken avun, jonka voimme saada, silloin kun meillä menee surkeasti.

Kun tavallisesti vastoinkäymistä on enemmän kuin helppoutta, tarkkaa kuulemissasi meditaatioissa juuri tätä puolta. Onko siinä tilaa myös silloin kun juuri mikään ei ota sujuakseen?

Luottamus

Haasteellisissa tilanteissa tarvitsemme luottamusta siihen, että näyttipä juttu miten hankalalta tahansa juuri nyt, siitä on jokin ulospääsy siitä huolimatta, että juuri nyt emme kykene ulospääsyä havaitsemaan emmekä voi olla ihan varmoja siitäkään, kestääkö reitin löytäminen vähän vai kauan.

Luotsaako ohjaajasi sinua luottamaan omaan kykyysi löytää tie eteenpäin?

Salliiko ohjaus sen, että aina et ota sitä vaikeinta käsittelyyn? Sillä aina ei jaksa. Silloin tärkeää tukea itseään voimaan paremmin. Tekemään jotain sellaista, joka kohottaa mielialaa, auttaa lepäämään, huolehtimaan perustarpeistaan kuten sopivasta ruokailusta, liikkumisesta, aikaansaamisesta ja ilahduttavista ihmissuhteista.

Tuntuuko, että ohjaajalla itsellään on maailmankuva, jossa hankaluudet kuuluvat elämään ja kipeidenkin asioiden ympäriltä löytyy myös muuta? Jos vaikka meillä olisi todella ikävä hermosärky esim. onnettomuuden jäljiltä jossain päin kehoa, niin samaan aikaan muu keho saattaa olla täysin kivuton ja hyvinkin toimintakykyinen?

Minulle mindfulness on sitä, että minkä tahansa haasteen kohdalla tiedostamme, että se ei ole kaikki mitä on, se ei sittenkään ole koko maailma, ainoa todellisuus. Juuri tämä oivallus antaa tilaa tehdä useammanlaisia ratkaisuja, se avaa vaihtoehtoja. Jos ei yhdellä tavalla niin sitten jollain toisella.

Lempeä määrätietoisuus – 2 minuuttia ja kissavideo

Avautuaksemme sille mitä on, meidän on kohdattava haasteemme ja sisäiset mörkömme. Voimme tehdä sen vain voimavarojemme puitteissa. Kaikkea emme kykene ottamaan työn alle samanaikaisesti.

“You can do anything, but you can’t do everything.”

Siksi keskittyminen siihen mitä voimme tehdä nyt, on kaikkein tärkeintä. Se voi olla ensi alkuun vain voimien keräämistä, tasapainon palauttamista ja hengityksensä aistimista. Kun kykenee tähän 2 minuuttia, voi huomata, että kehollinen olotila alkaa muuttua. Kykenemme jälleen luottamaan hiukan vahvemmin kykyymme selviytyä, vaikka sitten aina 2 minuuttia kerrallaan.

Oheinen kissavideo kertoo minulle siitä kuinka mahdottomassa tilanteessa päämäärätietoisuus sekä luottamus omaan ja toisen taitoon selviytyä tuottaa ratkaisuja, joita mieli pitäisi mahdottomana, pattitilanteena. Voisimmeko ottaa oppia kissanpoikasista ja vain kokeilla, pakottamatta ketään tai mitään? Jos emme yhdellä tavalla niin sitten toisella.

Tilaa olla ja tilaa havainnoida

Onko sinulla itselläsi tilaa olla juuri sellainen kuin olet tämän henkilön ohjauksessa? Löytyykö omille havainnoillesi ja jos olet ryhmässä, ryhmässä jakamiselle, tilaisuutta? Havaintojen sanottamisessa kerromme siitä, mikä oli totta itsellemme. Kun jokaisella on oma tapansa havainnoida niin tällainen sanottaminen rikastuttaa koko ryhmää ja lisää meidän kaikkien kyvykkyyttä avautua uusille näkökulmille.

Itselleni on todella tärkeää, että meditaatio ei pyri mihinkään tiettyyn päämäärään. Meditaatio saattaa ehdottaa jotakin näkökulmaa kuten vuoren lujuutta ja vakautta tai järven kykyä asettua siihen tilaan mikä sille avautuu. Mielikuvia käytettäessä meditaation tehtävä on yksinkertaisesti kokeilla, harjoituttaa sitä, mitä olemme sillä kertaa päättäneet harjoituttaa. Oli se sitten herkkyyttä aistia kehoa ja sen ilmentämiä viestejä (kehomeditaatio), kykyämme löytää itsestämme fyysinen lepopaikka (istumameditaatio, jossa päähuomio on hengityksessä) tai ystävällisyyden siementen kylväminen itseään ja toisia kohtaan (metta-meditaatio).

Pääasiallisesti teemme kuitenkin havainnointiharjoituksia kuten miltä keho tai hengitys tuntuu. Onko huomiomme kehon pinnalla vai kykenemmekö aistimaan kehoa myös syvemmältä? Tämä vuoksi mindfulness on perustaltaan ns. oivallusmeditaatiota.

Olen oppinut lujasti, että huomion suuntaaminen tällä tavoin säännöllisesti riittää. Harjoitus rakentaa meissä uudenlaisia neurologisia reittejä meditaatio meditaatiolta, hetki hetkeltä. Vähitellen huomaamme saavamme myös onnistumisen kokemuksia.

Parisen vuotta sitten kaksi vierustoveria kommentoivat harjoitteluaan 8 viikkoisella MBSR-kurssillani. Ensimmäinen sanoi, että kehomeditaation tekeminen oli todella tylsää mm. siksi, että kun siinä kehotettiin aistimaan varpaita ja niin hän ei tunnistanut varpaitaan lainkaan, eikä siis myöskään niiden aistimuksia. Vieressä, burnout lomalla oleva harjoittaja kommentoi energisesti, että jatka ihmeessä harjoittamista, sillä hänkin oli kokenut saman, sen, että varpaisiin ei löydy yhteyttä ja sitten yhtenä kertana hän riemastuksekseen tunsikin ne. Koko ryhmämme energisoitui ja me kaikki hymyilimme.

Riittää siis, että harjoitat. Loppu syntyy itsestään.

Rakkaudella

Erja Lahdenperä

Mindfulness-ohjaaja®

Rakentavan vuorovaikutuksen ohjaaja®

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *